On tuo ikä kumma juttu. Vasta nyt alkaa tajuaman, että 70-luvusta saattaakin alkaa olla jo hieman aikaa.

Parhaiten tuon tajuaa teknologian kehittymisestä..(Missä C-kasetit, videottomuus..ai niin, eihän niitäkään enää juuri ole!)

Kun kaveri soittaa ja kertoo, että hänestä tulee isoäiti, voi jummi, en suostu samaan kastiin, en mitenkään!

Muistan seiskaluokalla kun liikunnanmaikka sanoi; nyt terveys ja hyvä kunto on teille itsestään selvyys. Ihmettelin..No tottakai on ja ikuisesti, miten niin?

Ajattelin aina, että koska sukuni geenit sairauksien suhteen ovat puhelinluettelon paksuiset, hankin yksityisen sairasvakuutuksen ennen vanhuuttani, jotta en joutuisi aivan köyhyyden jaloille maille. Sairastuinkin kuitenkin jo 32-vuotiaana ja se ei todellakaan vastanut käsitystäni vanhuudesta.

Vakuutushan ei korvaa tauteja, joihin on sairastuttu ennen vakuutuksen ottoa. En ottanut sitä tämän jälkeenkään asenteella..eihän tässä enää mitään pahempaa voi sattua.

Voi jestas! Voihan!

Aikaa tästä on yhdeksän vuotta. Viisi särytöntä päivää koko aikana, nykyään ei enään edes särytöntä hetkeä.

Tuollainen syö naistakin, kokeilkaa vaikka, mutta älkää yksin kotona. Huomaan huumorintajuni kaventuneen, tosin en sarkastisuuden ja ja läpeensä mustan huumorin osalta. Olen lyhytpinnainen ja alati väsynyt, mistä johtuen aiempi jämäkkyyteni määritellään varmaan uudestaan sanoilla..sangen vittumainen ihminen.

Kotitöitä en ole voinut tehdä aikoihin, puhumattakaan ihan oikeista töistä. Luovuutenikin kadonnut jonnekkin tulen ja kitkeryyden maahan. Kärvistelen sohvalla tuttujen kipujeni keskellä ja orjuutan perhettäni jaksamatta edes tuntea siitä enää huonoa omaatuntoa.

Toiset tekevät minun ikäisenä vielä lapsia, nykyään jo sitä ensimmäistäkin vasta. Minä olen vuosia sinnitellyt ilman tuloja, kun en haluaisi myöntää tilannetta itselle ja hakeutua eläkkeelle. Sekin olisi varmaan pitkä ja työläs prosessi.

Joudun nyt hakemaan paikkaani maailmassa ja elämässäni enemmän kuin koskaan ennen.