Katkelma Pablo Nerudan runosta,
oodi kellolle yössä.

Pienellä sahallaan
kello
katkoi aikaa.
Aivan kuin metsässä
varisevat
puunsirut, pienen
pienet pisarat, taittuneet
oksat tai pesät,
eikä äänettömyys järky,
eikä viileä hämärä väisty;

ja herkeämättä
sahasi kello
pimeässä ranteessasi
aikaa, aikaa
ja minuutit
putoilivat kuin lehdet,
särkyvän ajan säikeet,
pienet, mustat höyhenet.

Aivan kuin metsässä
tuoksuivat juuret, vedestä irtosi jossain
lihava pisarakimppu
kuin kostea rypäle.

Pieni jauhinkivi
murensi yötä,
supiseva pimeys
huokui kädestäsi
ja tulvi yli maan.
Tomua,
maata, kaukaisuutta,
murensi murentamistaan kelloni yössä, ranteessasi.

Minä asetin
käsivarteni
näkymättömän kaulasi
lämpimän painon alle,
ja käteeni
tihkui aika,
yö,
puun ja metsän,
jakautuneen yön, pimeyden sirujen,
lakkaamatta pisaroivan veden
vähäiset melut:
silloin
valahti uni
kellosta ja
nukkuvista käsistäsi,
niin kuin metsän
hämärä vesi,
kellosta
sinun ruumiiseesi,
sinusta maahan,
hämärään veteen, aikaan joka putoaa
ja virtaa
meidän sisällämme.